1960-luvulla iso osa ottolapsiksi luovutetuista lapsista oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Yksinhuoltajuuden stigma oli vielä valtavan suuri. Jos rohkea äiti sosiaalisesta paheksunnasta huolimatta halusi pitää lapsensa, työssä käymisen ja lapsenhoidon yhteensovittaminen oli surullisen vaikeaa: yhteiskunta ei vielä tukenut yksinhuoltajaäitejä millään tavoin.

Myöskään lapsensa luovuttavien vanhempien kuulemiseen ei satsattu vielä 1960-luvun alussa lainkaan. Kun äiti luovutti lapsensa adoptoitavaksi, häntä ei välttämättä edes tavattu: riitti, että hän oli allekirjoittanut lapsesta luovutussopimuksen.

Vuonna 1964 Pelastakaa Lapset ry:n kasvatti- ja ottolapsitoiminta yhdistettiin sijaiskotitoiminnan nimikkeen alle ja sen johtoon valittiin aiemmin ottolapsitoimintaa luotsannut Christina Fagerström.

Organisaatiomuutoksen myötä resursseja saatiin nyt ohjattua myös lapsia luovuttaneiden tapaamiseen, kuuntelemiseen ja tukemiseen.

Jo 1950-luvun lopulta lähtien Fagerström ja muut uuden sukupolven sosiaalityöntekijät olivat aiempaa syvällisemmin halunneet alkaa selvittää vastaanottavien perheiden sopivuutta ottovanhemmiksi.

— Perheen hyvä asema paikkakunnalla ei meille riittänyt vakuudeksi heidän sopivuudestaan ottovanhemmiksi, Christina Fagerström kertoo.

— Halusin aina itse tutustua näihin perheisiin ja heidän adoptiomotivaatioihinsa ennen mahdollista adoptiota. Sain auto-oikeuden ja ryhdyin tekemään adoptioperheiden luo samanlaisia kotikäyntejä kuin olin nähnyt tehtävän Englannissa opintomatkoillani.

Suomalainen adoptioneuvonta sai alkunsa tästä kasvaneesta yhteistyöstä lasta toivovien perheiden kanssa ja heidän huolellisemmasta valmentamisesta vanhemmuuteen.