Vuonna 1908 vapaaherra Adolf von Bonsdorff matkasi senaatin toimeksiannosta tutustumaan eri Euroopan maiden lastensuojeluun. Tavoite oli uudistaa suomalaista lastensuojelua.

Noina aikoina Suomessa vallitsi huutolaisjärjestelmä, jossa orvon lapsen hoiti se, joka teki hoidosta kunnalle halvimman tarjouksen. Tämän seurauksena uusiin koteihin sijoitetut lapset joutuivat usein lähes orjuuden kaltaisiin olosuhteisiin.

Lastenkoteja oli perustettu Suomeen jo 1900-luvun alussa, mutta ne olivat karuja, suuria ja turvattomia paikkoja, joissa henkilökuntaa oli vähän ja joissa kulkutaudit levisivät kuolettavasti.

Matkoillaan Von Bonsdorff ymmärsi ennalta ehkäisevän lastensuojelun merkityksen: kodittomiksi joutuneita tai pahoille teille ajautuneita lapsia tuli kasvattaa rakkaudella eikä rangaista. Von Bonsdorff viehättyi etenkin Tanskan kasvatuskotiyhdistysten toiminnasta: Tanskassa kodittomia lapsia oli onnistuneesti sijoitettu pahamaineisten laitosten sijaan turvallisiin yksityiskoteihin, joissa lapset saivat yksilöllistä huomiota ja mahdollisuuden kasvaa perheenjäseninä.

Von Bonsdorff alkoi ajaa Suomeen Tanskan mallista kasvatuskotijärjestelmää. Hän löysi kehitystyöhön mukaan entisen alaisensa kouluhallituksesta, Ester Hällströmin (myöh. Ståhlberg), joka oli toiminut valtion sotaorpojen huollon järjestäjänä kansalaissodan jälkeen ja etsinyt näille sijaiskoteja.

Ester Ståhlbergista tuli järjestön ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja ja suunnannäyttäjä. Hän muotoili järjestön tunnuslauseeksi: Jokaisella lapsella on oikeus elää hyvässä kodissa.

Nykyään on vaikea käsittää, että tunnuslauseen ajatus siitä, että kaikki lapset ovat tasa-arvoisia ja tärkeitä, oli aikanaan radikaali