Yksinhuoltajille ei ennen 1970-lukua annettu yhteiskunnan taholta minkäänlaista tukea. Varsinkin maaseudulla äiti vauvoineen usein heitettiin ulos kodistakin häpeän vuoksi.

Taloudellisen tuen puutteen vuoksi äidit joutuivat siksi usein tahdonvastaisesti luovuttamaan lapsensa adoptoitavaksi: oli mahdotonta hankkia toimeentuloa ja samalla hoitaa pientä lasta.

Vasta 1973 yksinhuoltajien tilanne parani, kun eduskunta sai viimein hyväksytyksi 25 vuotta valmistellun päivähoitolain. Oikeus päivähoitoon mahdollisti myös yksinhuoltajaäideille työnteon ja oman lapsensa kasvattamisen. Tämä johti nopeasti adoptioon tarjolla olevien suomalaislasten määrän vähenemiseen.

Tilanteen myötä kansainvälinen adoptiotoiminta alkoi lisääntyä Suomessa, etenkin vuoden 1985 ottolapsilain uudistuksen jälkeen. Tuolloin lakiin saatiin kirjattua sellaiset kansainvälistä adoptiota koskevat säädökset, joissa huomioitiin aiempaa paremmin adoptoitavan lapsen oikeudet.